Isoäiti menee autokouluun!

Jatkan tätä blogia lähes 10 vuotta viime päivityksen jälkeen. Silloin kaivattu vahuspalvelulaki tuli, mutta sen vaikutus on ollut heikko. Siinä on paljon tehtävää.

Minulla on nyt kuitenkin toinen aihe. Olen aloittanut autokoulun yli 60-vuotiaana! Kirjoitan tähän blogiin siitä havaintojani ja tulevia kokemuksiani.

Ei liene montaakaan samanikäistä suorittamassa ensimmäistä ajokorttiaan. Toistaiseksi olen tavannut vain alle 20 vuotiaita kurssitovereita. Ajamaan oppiminen on minulle paitsi henkilökohtainen tavoite, myös eräänlainen tutkimus tai  "ihmiskoe".  Miten tämän taidon oppiminen sujuu tässä iässä ja miltä liikennejärjestelmä näyttää ikääntyvän ihmisen näkökulmasta?

Olin ajatellut selviäväni elämästä ilman ajokorttia. Olen luottanut julkiseen liikenteeseen, mikä Helsingissä onkin hyvä. Oma roolini liikenteessä on ollut jalankulkijan, pyöräilijän tai matkustajan paikalla. Minulla ei ole mielestäni ollut aikaa eikä rahaa hankia ajokorttia, vaikka on tärkeää, että se on muilla perheenjäsenillä. Laskimme aikanaan mieheni kanssa, että minun oli yrityksemmekin näkökulmasta taloudellisempaa tarvittaessa käyttää taksia kuin suorittaa ajokorttia ja hankkia toinen auto.

Joitakin vuosia sitten tilanne kuitenkin muuttui. Hankimme kesäpaikan Itä-Suomen maaseudulta, jossa on pitkät etäisyydet palveluihin. Suunnittelimme siitä pysyvää kotiakin. Julkinen liikenne siellä perustuu koululaiskuljetuksiin kouluaikana ja kerran viikossa kauppakäynnit mahdollistavaan kimppakyytiin. Mieheni on pitänyt ajamisesta ja ollut pitkillä matkoilla kuljettajana, mutta vakavan sairastumisen jälkeen hän ei ole voinut ajaa toistaiseksi autoa.

Kerran viikossa kylät kiertävä kimppakyyti  on ollut hieno kokemus, koska siinä olen saanut kuulla Suomen syrjäkylien mahtavien ja sitkeiden ihmisten tarinoita (monet heistä iältään noin 80, jopa 90-vuotiaita). Kimppakyyti vie kuitenkin paljon aikaa. Myös asiointitaksin käyttö on ollut meille mahdollista lomapaikkakunnalla, mutta syrjäseudulla näyttää taksipalvelujenkin tulevaisuus epävarmalta.

Olen innoissani itseohjautuvien ajoneuvojen kehittämisestä ja kaikista mahdollisuuksista, joita se antaa. Tiedän myös monia keski-ikäisiä tai ikääntyviä naisia, jotka eivät ole juurikaan ajaneet autoa vaikka heillä on ajokortti ja he odottavat yhtä kiihkeästi kuin minä yhteiskäytössä olevia robottiautoja. Lapissa on meneillään hieno Aurora-hanke, jossa testataan robottiautoja vaikeimmissa mahdollisissa olosuhteissta ja rakennetaan älytietä (En vain löytänyt Liikenneviraston sivuilta vastaavaa suomenkielistä linkkiä tähän hankkeeseen!).  Testauksiin tarvittaneen kuitenkin vielä aikaa ja voi olla, että robottiautossakin pitää ainakin alkuvaiheessa olla joku ajokortin omaava.

Niinpä olen aloittanut autokoulun, myös monien ystävien ja lasten rohkaisemana. Ja miksi en olisi aloittanut? Tunnen itseni terveeksi ja toimintakykyiseksi. Olen tietoinen ikääntymisen tuomasta hidastumisesta, mutta minusta liikenteessä ja auton ratissakin pitää olla tilaa myös hitaammille liikkujille. Yli 65-vuotiaita on jo nyt Suomen väestössä lähes joka viides ja vuonna 2030 joka neljäs.

Minua kiinnostaa perehtyä liikenteen kehitykseen ja omaan oppimiseeni. Olenhan liikenteessä yhtenä osapuolena niin kauan kuin siinä jollain tavoin liikun. En aio jatkossakaan lisätä tarpeettomasti hiilijalanjälkeäni, vaan ajaa autoa vain tarvittaessa ja pääasiassa maaseudulla. Yhteiskäyttöiset autotkin ovat lisääntyneet, joten omakaan auto ei ehkä ole välttämätön. Suhtaudun avoimin mielin autokouluun enkä tiedä vielä, miten kaikki tulee sujumaan. Jonkin verran tämä jännittääkin.

Olen poikkeava ilmiö ensimmäisen ajokortin suorittajana ikäni vuoksi ja ennakkoon olin valmistautunut monenlaisiin reaktioihin. Ensivaikutelma on ollut myönteinen. Autokoulun toimistossa ja teoriatunnilla minut on otettu vastaan ystävällisesti ja luontevasti, niin kuin kuka tahansa.  En ole ainakaan tässä alkuvaiheessa havainnut ikääni liittyen erityiskohtelua enkä kuullut mitään vihjailuja.

Olen ollut jo ensimmäisillä teoriatunneilla. Koko liikennejärjestelmä on kiinnostava ja se miten ihmiset siinä keskenään toimivat. Minua kiinnostaa oman oppimiseni lisäksi se, miten autoilua ja liikennettä opetetaan, koska olen työskennellyt kouluttajana. Autoilu on historiallisesti uusi vain noin sadan vuoden ilmiö. Auto on vaarallinen väline. Ihmisten kuoleminen ja vammautuminen niin jokapäiväisessä toiminnassa kuin liikenteessä ei ole hyväksyttävää. Tässä jos missä tarvitaan kulttuurimuutosta, yhdessä oppimista ja jokaisen vastuuta.

Olen myös ensimmäisiä, jotka suorittava ajokortin juuri viime kesänä muuttuneen lainsäädännön pohjalta. Teoria- ja ajotunteja on nyt vähemmän kuin aiemmin, mutta itseopiskelumateriaalia ja harjoituksia on runsaasti. Aiempia kokemuksia tästä opetuksesta ja oppimisesta ei kenelläkään vielä ole.

Huomenna on ensimmäinen ajotuntini. Siinä minun (ja opettajani!) on lähdettävä 0-pisteestä. Katsotaan, miten se menee!

Vanhustenhoidon ongelmia ei poista mikään muu kuin laki

Eduskunnan oikeusasiamies sai lääninhallituksilta selvityksen vanhustenhoidon tilasta. On hyvä asia, että viranomaisetkin nyt tuovat uutisista päätellen avoimesti esiin todellisen tilanteen. Sinänsä mikään siinä ei yllätä. Selvitys tuo vain jälleen kertaalleen esiin sen järkyttävän todellisuuden, missä vanhat ihmiset eri puolilla Suomea joutuvat elämään viimeiset elinvaiheensa. Siihen liittyy edelleen sitomista fyysisesti ja lääkkeillä, huonosti kohtelua ja välinpitämättömyyttä.

Mikään ei muutu ilman vanhusten palveluja koskevaa lainsäädäntöä. Toivoa herättää se, että ministeri Risikon mukaan lakia ryhdytään valmistelemaan. Kuka voisi enää olla lakia vastaan kaiken sen jälkeen, mitä nyt on tiedossa?

Juhannuksen ajan viestejä vanhainkodeista

Kesä on ihanimmillaan. Auringonlämpö valaa iloa ja voimaa talven uuvuttamiin ihmisiin. Vedet välkkyvät, ja huolettomat ihmiset viettävät aikaansa rannoilla.

Mutta vanhainkodeista tulee pahoja viestejä. Kirkkonummen Lehmuskartanon hoivakodissa ei ehditä kylvettää vanhuksia. Mieheni sukulainen soitti Itä-Suomesta ja kertoi vanhainkodissa asuvan omaisen itkeneen, ettei hän päässyt juhannussaunaan. Toinen sukulainen oli ennen juhannusta vanhainkodissa vieraillessaan ollut viemässä tuliaisiksi juhannusvastaa, kun hoitajat olivat kertoneet, ettei vanhainkodin saunaan saa viedä saunavastoja.

Kylpeminen ja saunominen ovat tärkeimpiä hyvää oloa tuovia asioita ikäihmisille, kuten kaikille muillekin. Mikä tahansa on taustalla, niiden jotka kantavat vastuuta, pitäisi jo herätä. Mutta kuka kantaa vastuun vanhusten hoidosta kunnissa? Niitä ei tahdo löytyä. Mistä muusta tässä on kyse kuin vanhusten perustarpeiden hylkäämisestä?

Välinpitämättömyys ei saa jatkua vanhustenhoidossa

Uutiset perushoitajan tekemistä iäkkäiden potilaiden murhista ja valvonnan täydellisestä puutteesta ja pettämisestä ovat olleet järkyttäviä, vaikka eivät enää yllättäviä.

On välttämätöntä, että valtakunnallinen viranomaisvalvonta ulotetaan myös sosiaalihuoltoon. Viranomaisvalvonta ei kuitenkaan riitä. Vanhuksia itseään ja heidän omaisiaan on kuunneltava. Paikallisen johtamisen puute on ilmeinen hoitoyksiköissä. Viranomaisten toimintakin heijastaa välinpitämättömyyttä. Jos ilmoituksia on tehty, ne on tehty vääriin paikkoihin tai ne ovat kadonneet.

Juuri vähän ennen kuin tuli tieto näistä tapahtumista Senioriliike otti kantaa oikeusasiamiehen huhtikuussa 2009 lääninhallituksille lähettämään selvityspyyntöön, joka koski ympärivuorokautisen vanhustenhoidon valvontaa. Senioriliike pitää oikeusasiamiehen kartoitusta liian kapeana ja katsoo, että vanhustenhoidon ja sen valvonnan puutteet eivät tule esille tämäntyyppisen kartoituksen avulla. On hankittava tietoa suoraan vanhuksilta, heidän omaisiltaan ja asiaan perehtyneiltä tutkijoilta. Asian kiireellisyys on vahvistunut surullisella tavalla.

http://www.senioriliike.fi/pdf/2009-05-13-selvityspyynto-eduskunnan-oikeusasiamies.pdf

Kirjan ilmestyessä

Kirjani "Valmentaudu vanhuuteen viisaasti" on tullut painosta ja tulee lähiaikoina kirjakauppamyyntiin. Puolentoista vuoden työ on kansissa, ja on aika luovuttaa se lukijoille ja osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Tunne on vähän samankaltainen kuin lapsen lähtiessä maailmalle. Vaikka kaikkea ei ole ehtinyt sanoa, on päästettävä irti.

Alun perin ajattelin kirjoittaa vanhuudesta ja vanhenemiseen valmentautumisesta yksinomaan myönteisenä mahdollisuutena. Tämän hetken todellisuus vaati kuitenkin valmentautumista myös rankkoihin asioihin. Siksi kirja sisältää myös runsaasti kannanottoja nykytodellisuuteen.

Viime viikolla kävin itäsuomalaisen vanhainkodin vuodeosastolla tapaamassa lähiomaista. Hänen järkensä on kirkas, vaikka jalat eivät enää kanna. Samassa huoneessa asuu kolme muuta naista, jotka eivät enää kommunikoi muiden kanssa. He asuvat vuosia siinä huoneessa. Jokaisella on oma vuode, yöpöytä ja sängyn takana seinällä kuvia läheisistä ja rakkaista asioista. Kaikki hoito näyttää keskittyvän vuoteeseen. Aina kun olemme käyneet vierailulla, ovat he kaikki olleet vuoteessa nukkumassa. He myös syövät vuoteessa. Nämä keskenään ventovieraat ihmiset jakavat kaikki toimitukset toistensa kanssa. Mitään yksityisyyttä ei ole, kaikki kuulevat toistensa asiat, myös vierailijoiden keskustelut. Liikkuminen on olematonta, ulkoilua ei ole lainkaan, niinpä liikuntakyky on kadonnut jo ajat sitten. Muu toiminkyky heikkenee koko ajan.

Tuoreiden uutisten mukaan Espoon kaupunki säästää muuttamalla osan pitkäaikaishoidossa olevien vanhusten yhden hengen huoneista kahden hengen huoneiksi.

Olen nähnyt pitkäaikaishoitolaitoksissa korotettuja sängynlaitoja myös henkilöillä, joilla ei ole diagnosoitu dementiaa ja ottanut sängynlaidan pois, kun omaiseni on toivonut sitä. Olen nähnyt käytettävän pyörätuolissa takaa lukittavia vöitä ja sekä tarjotinpöytiä, jotka estävät liikkumisen. Näistä ei ole neuvoteltu ja niitä on käytetty henkilön ja hänen omaisensa tahdon vastaisesti. Olen vienyt sairaalan vanhuksen, joka on kaatunut aloitettuaan uuden lääkityksen. Olen nähnyt puhuttavan ja tehtävän ratkaisuja vanhusten ohi. Olen kuullut ikäihmiselle puhuttavan kuin pikku lapselle. Olen kuullut ihmisten huutavan huoneistaan apua päästäkseen vessaan. Kukaan ei ole tullut. Kun olen kertonut asiasta hoitajille, nämä eivät ole pitäneet asiaa kiireisenä. En ole ainoa, joka on näitä asioita havainnut.

Hiljattain Eduskunnan oikeusasiamies on pyytänyt lääninhallituksilta selvitystä ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoidosta. Selvitys on hyvä asia, mutta kertooko tiedonkeruutapa todellisuuden? Oikeusasiamies kysyy lääninhallituksilta, ovatko nämä havainneet epäkohtia. Kysyvätkö lääninhallitukset vuorostaan kunnilta, ovat ne havainneet epäkohtia? Siis viranomaiset kysyvät toisiltaan, ovatko nämä huomanneet mitään ongelmia! Kun yhteiskunnassa muutenkin korostetaan kansalais-, käyttäjä- ja asiakaskeskeisyyttä pitäisi näin tärkeässä asiassa kuulla suoraan kansalaisia, ikääntyviä, vanhuksia ja heidän omaisiaan. On tärkeää, että lopputulos kertoo todellisuudesta, jossa vanhukset elävät. Menetelmiä tällaiseen tiedon hankintaan löytyy, jos vain niitä osataan ja halutaan käyttää.

Tänä keväänä vanhusten puolesta!

Suomen Senioriliike http://www.senioriliike.fi/ kerää elokuun 2009 loppuun asti nimiä kansalaisadressiin vanhusasiavaltuutetun viran, toimiston ja lain puolesta.

Mitkään suositukset eivät ole auttaneet vanhusten olojen parantamiseen. Heidän äänensä ei kuulu hoitoratkaisuissa ja päätöksenteossa. Tarvitaan lainsäädäntöä ja sillä on kiire. Tänä keväänä on tärkeää toimia vanhusten puolesta. He eivät voi enää odottaa.

Vanhuus ei ole sairaus

Käsitys siitä, mitä normaaliin vanhenemiseen kuuluu, on kateissa nykyisessä yhteiskunnassa. Jos ei ole ollut mahdollisuutta seurata ikääntyneiden läheisten elämää, jää vanhuus vieraaksi, kunnes se tulee omalle kohdalle.

Vanhuus ei ole sairaus, vaikka se yhteiskunnassamme usein eristetään sairaalamaiseen ympäristöön. Vanhenemisesta löytyy koko ajan uusia, yllättäviä piirteitä niin kirjallisuudesta, tutkimuksista kuin ihmisten omina kokemuksista. Vanheneminen ei merkitse vain heikkenemistä. Uusin aivotutkimus kertoo läpi elämän "kehittyvästä mielestä". Iän myötä kertyvien tietojen ja kokemusten pohjalta ihmiselle rakentuu moninaisten toimintamallien ja samankaltaisten tilanteiden tunnistamisen varanto. Siihen perustuu viisaus ja kyky intuitiiviselta näyttävään päätöksentekoon. Tästä kertoo Gene D. Cohen kirjassaan The Mature Mind. The positive power of the aging brain. Kerron Cohenin kiehtovista ajatuksista myös tänä keväänä ilmestyvässä kirjassani.