Kirjan ilmestyessä

Kirjani "Valmentaudu vanhuuteen viisaasti" on tullut painosta ja tulee lähiaikoina kirjakauppamyyntiin. Puolentoista vuoden työ on kansissa, ja on aika luovuttaa se lukijoille ja osaksi yhteiskunnallista keskustelua. Tunne on vähän samankaltainen kuin lapsen lähtiessä maailmalle. Vaikka kaikkea ei ole ehtinyt sanoa, on päästettävä irti.

Alun perin ajattelin kirjoittaa vanhuudesta ja vanhenemiseen valmentautumisesta yksinomaan myönteisenä mahdollisuutena. Tämän hetken todellisuus vaati kuitenkin valmentautumista myös rankkoihin asioihin. Siksi kirja sisältää myös runsaasti kannanottoja nykytodellisuuteen.

Viime viikolla kävin itäsuomalaisen vanhainkodin vuodeosastolla tapaamassa lähiomaista. Hänen järkensä on kirkas, vaikka jalat eivät enää kanna. Samassa huoneessa asuu kolme muuta naista, jotka eivät enää kommunikoi muiden kanssa. He asuvat vuosia siinä huoneessa. Jokaisella on oma vuode, yöpöytä ja sängyn takana seinällä kuvia läheisistä ja rakkaista asioista. Kaikki hoito näyttää keskittyvän vuoteeseen. Aina kun olemme käyneet vierailulla, ovat he kaikki olleet vuoteessa nukkumassa. He myös syövät vuoteessa. Nämä keskenään ventovieraat ihmiset jakavat kaikki toimitukset toistensa kanssa. Mitään yksityisyyttä ei ole, kaikki kuulevat toistensa asiat, myös vierailijoiden keskustelut. Liikkuminen on olematonta, ulkoilua ei ole lainkaan, niinpä liikuntakyky on kadonnut jo ajat sitten. Muu toiminkyky heikkenee koko ajan.

Tuoreiden uutisten mukaan Espoon kaupunki säästää muuttamalla osan pitkäaikaishoidossa olevien vanhusten yhden hengen huoneista kahden hengen huoneiksi.

Olen nähnyt pitkäaikaishoitolaitoksissa korotettuja sängynlaitoja myös henkilöillä, joilla ei ole diagnosoitu dementiaa ja ottanut sängynlaidan pois, kun omaiseni on toivonut sitä. Olen nähnyt käytettävän pyörätuolissa takaa lukittavia vöitä ja sekä tarjotinpöytiä, jotka estävät liikkumisen. Näistä ei ole neuvoteltu ja niitä on käytetty henkilön ja hänen omaisensa tahdon vastaisesti. Olen vienyt sairaalan vanhuksen, joka on kaatunut aloitettuaan uuden lääkityksen. Olen nähnyt puhuttavan ja tehtävän ratkaisuja vanhusten ohi. Olen kuullut ikäihmiselle puhuttavan kuin pikku lapselle. Olen kuullut ihmisten huutavan huoneistaan apua päästäkseen vessaan. Kukaan ei ole tullut. Kun olen kertonut asiasta hoitajille, nämä eivät ole pitäneet asiaa kiireisenä. En ole ainoa, joka on näitä asioita havainnut.

Hiljattain Eduskunnan oikeusasiamies on pyytänyt lääninhallituksilta selvitystä ympärivuorokautisessa hoidossa olevien vanhusten hoidosta. Selvitys on hyvä asia, mutta kertooko tiedonkeruutapa todellisuuden? Oikeusasiamies kysyy lääninhallituksilta, ovatko nämä havainneet epäkohtia. Kysyvätkö lääninhallitukset vuorostaan kunnilta, ovat ne havainneet epäkohtia? Siis viranomaiset kysyvät toisiltaan, ovatko nämä huomanneet mitään ongelmia! Kun yhteiskunnassa muutenkin korostetaan kansalais-, käyttäjä- ja asiakaskeskeisyyttä pitäisi näin tärkeässä asiassa kuulla suoraan kansalaisia, ikääntyviä, vanhuksia ja heidän omaisiaan. On tärkeää, että lopputulos kertoo todellisuudesta, jossa vanhukset elävät. Menetelmiä tällaiseen tiedon hankintaan löytyy, jos vain niitä osataan ja halutaan käyttää.